Ai että olen kyllästynyt nykyiseen keskustelukulttuuriin. Olen niin kyllästynyt, etten jaksa kirjoittaa tätä postausta kovin fiksusti tai puntaroidusti.
Työpaikkani taukohuoneessa oli tänään kiusaannuttava tilanne. Joku oli tuonut kahvipöytään mokkapaloja. Eräs setämiesoletettu haukkasi mokkapalaa ja pohti suu täynnä, saako enää sanoa "mokka" vai onko se rasistista, hehehehröhöhöö. Meillä työskentelee paljon maahanmuuttajia, ja yksi slaavilaisesta maasta kotoisin oleva kollega - hillityn asiallinen nainen - kysyi ällistyneenä, että ai oikeastiko. Hän oli siis aivan ymmällään. Herra setämies jatkoi edelleen m*kkapalaa mussuttaen, että joo joo, kaikkihan on nykyään rasismia. Hienoa tehdä vitsiä työpaikassa asiasta, joka koskettaa monen työntekijän elämää, eikä millään kivalla tavalla. Ja koska äidinkielenään muuta kieltä kuin suomea puhuva kollega oli aivan ihmeissään tästä vitsistä, kahvihuoneeseen laskeutui erittäin painava hiljaisuus.
Olen aktiivinen keskustelija somessa ja lehdissä ja törmään aivan jatkuvasti siihen, että jos esitän pohdiskelua jostain aiheesta - ehkä yhteiskunnallisesta, ehkä arkisesta - tai pohdin jonkin sanan sivumerkityksiä, joku alkaa lällättää, että mielensäpahoittaja miten oikein selviät elämässä kun noin helposti menee ananas nenäonteloon. Monet eivät ole kiinnostuneita sanoista, järjellä tiedän tämän, mutta vaikea silti ymmärtää, sanathan ja tekstianalyysi ovat maailman kiinnostavin asia.
Esimerkkejä:
Terveydenhuollossa on ohjeistettu, että ei käytettäisi esimerkiksi sanaa "skitsofreenikko" vaan "henkilö, jolla on skitsofrenia". Tämä on siksi, että ihmistä ei nähtäisi sairautensa kautta, vaan sairaus nähtäisiin yhtenä ominaisuutena henkilöllä. Kysyin tästä ajatuksia, mitä mieltä olette, ja moni oli tulkinnut kysymykseni niin, että pitäisin skitsofreenikko-sanaa jotenkin "loukkaavana" ja haluaisin taas pöyristyä ja huohottaa moraalista ylemmyyttäni.
Eräässä suuressa Facebook-ryhmässä mies oli kirjoittanut kieli poskessa vitsiyritelmäpäivityksen parisuhteesta naisen kanssa. Päivityksessä hassuteltiin muun muassa kuukautisilla. Älyllistä ylemmyyttä tuli ilmaisemaan kundi, joka naureskeli, että sarkasmi on vaativa laji ja naiset ei selkeesti tajuu :DDDDD ja sitten pilkkasi. Kysyin, mikä päivityksessä oli sarkasmia. Sain hirveän määrän syytöksiä ja leimaamisia ja "kyllähän tää selkeesti on huumoria jos vähän ees miettii". Kuulemma saatan kuolla loukkaantumiseen. En saanut vastausta kysymykseeni ("mikä tässä oli sarkasmia"), vaikka täsmensin, että sarkasmilla tarkoitetaan sitä, että ilkeillään sanomalla päinvastaista kuin tarkoitetaan. Loppukaneetti oli "ei kannata ajatella noin monimutkaisesti ja uhriutua väkisin". Ehkä hän ei vain ymmärtänyt kysymystäni.
Eräässä lehtikirjoituksessani taas pohdiskelin kirjojen rasistisen kielen muuttamista niin, että kirjaa on edelleen miellyttävää lukea, klassikkoesimerkkinä tietenkin Agatha Christien kenties tunnetuin teos. Pohdin kirjoituksessa, missä menee raja siinä, milloin voidaan muokata ja milloin on parempi antaa olla. Sain vastineen, jossa minua syytettiin sensuuriin kannustamisesta, ja esimerkiksi Kiinassa sensuroidaan. Pohdintani siitä, milloin kirjojen sisällön muuttaminen ei ole ok, meni lukijalta jotenkin ohi.
On toki ymmärrettävästikin syytetty. Joskus alennusmyyntien yhteyteen liitetään sana "mania". Kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon mania liittyy, on hengenvaarallinen sairaus. Tunnen miehen, joka tuhlasi kahden viikon manian aikana 44 000 euroa. Siksi pidän ongelmallisena, että sairaudella mainostetaan alennusmyyntejä, etenkin kun ottaa huomioon, että sairauteen liittyy toisinaan hallitsematonta rahankäyttöä. (Pidän ongelmallisena myös sitä, että ihmisiä kannustetaan osallistumaan kulutusbakkanaaleihin maanisella vimmalla.) Argumenttini eivät vakuuttaneet, eikä tietenkään aina tarvitsekaan, mutta tämäkin kannanotto otettiin suurena tunteenpurkauksena ennemmin kuin asiallisena kritiikkinä, jota ainakin yritin perustella. Ehkä johtuu internet-ajasta, että erimielisyys nähdään nykyään niin kauheana asiana.
Otsikon lentävä lause "mitään ei saa enää sanoa" ja sen kaveri "kaikesta loukkaannutaan" ovat kestohokemia, joissa "mielensäpahoittajailmiön" kritisoimisessa analyysi ja argumentointi loistavat poissaolollaan. Tämä on perimmäinen syy siihen, miksi aloitin tämän blogin (jota kovin laiskasti päivitän). Mitä tuohon voi sanoa? Noh, voivoi, niinhän se on? Mutta onko se, että joku on kanssasi eri mieltä ja sanoo sen, todella yritys hiljentää sinut? Onko se, että toinen pohtii kriittisesti sanaa, mainosta, somepäivitystä, typerää lehtikirjoitusta, laulun sanoitusta, todella sananvapauden rajoittamista? Eikö sananvapauden rajoittamista olisi se, että hän ei saa esittää tätä kriittistä pohdintaa? Sekin on vapaassa demokratiassa ihan ok, että sanoo tämän sanan olevan loukkaava ja sitä ei pitäisi käyttää ja voisiko tämän asian muotoilla toisella tavalla. Tämän kritisoijan kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, hänelle voi sanoa jopa kovin sanoin että onpa taas paskapuhetta, mutta hänellä on silti oikeus sanoa mielipiteensä. Se on sananvapautta.
Itse asiassa en ole aina näissä keskusteluissa varma siitä, kuka todella loukkaantuu. Jos minä pohdiskelen, onko mania-sanan käyttäminen alennusmyyntien mainonnassa ihan fiksua, ja toinen alkaa ääni tai näppäimistö täristen huokailla ja ruikuttaa, että "en kestä tätä nykyaikaa kun kaikesta loukkaannutaan", kummalla nyt ihan oikeasti on mennyt tunteisiin? Jos minua kritisoiva ihminen alkaa haukkua minua mielensäpahoittajaksi (tai vielä pahempaa, esimerkiksi hiekkaplluksi olen tullut kutsutuksi), olenko minä todella se, jolla meni kuppi nurin?
Todellisuudessa sanoista tai vääristä mielipiteistä suivaantuminen voi olla myös vaarallinen ilmiö, mikäli suivaantujille annetaan valtaa - niin kuin yhteiskunnassamme on annettu. Se ei ole vitsi, se on enemmän kuin mielensäpahoittamista silloin, kun näiden ihmisten todella annetaan pompotella ihmisiä suuria mediataloja myöten. Ihmisiltä vaaditaan työtehtävien epäämistä, jos näillä on edes vähän kiistanalaisilta haiskahtavia mielipiteitä tai joku vanha harkitsematon somepäivitys. Esimerkiksi kirjailijoita on canceloitu kirjamessuilta, kirjailija Chimamanda Ngozi Adichieta vaadittiin pois Helsinki Lit -tapahtuman esiintyjälistalta tämän "transfobisten" kannanottojen takia. (Kun puhutaan pienempilevikkisen kirjallisuuden kirjoittajista, halutaan näiltä kirjailijoilta viedä samalla toimeentulo. Sama pätee tietenkin muihinkin taiteenlajeihin.) Nettiaktivistit keräävät kuvankaappauksia ja uhkaavat hankkia somekirjoitusten perusteella potkut tavalliselle työmuurahaiselle, jos tämä kirjoittaa jotain vääränlaista. (Minullekin on haluttu hankkia potkut, kun kritisoin ilmiötä, jossa lapsille ei puhuttaisi lainkaan sukupuolesta. Kiinnostaisi tietää, kuinka kattava arkisto ja henkilörekisteri aktivisteilla on väärinajattelijoista.)
Kustantamon täytyy irtisanoutua transfobiasta. Urheiluseuran pitää liputtaa Pridelle. Elokuvayhtiön pitää pahoitella heikkoa representaatiota 30 vuotta vanhassa elokuvassa. Ettei vain iske boikotti. Miten tähän on päädytty? Miksi nöyristelemme nettiaktivistien edessä? Miksi olemme antaneet transaktivisteille niin paljon valtaa, että jopa lakeja on muutettu heidän vaatimustensa takia? Onko ajateltu jotenkin niin, että jos jonkin vähemmistön oikeuksien puolella seisominen on itsestään selvää ja historian oikealla puolella seisomista (myös samaa sukupuolta olevilla on oikeus mennä naimisiin ja niin edelleen), myös muiden vähemmistöjen oikeuksia kuuluu laajentaa, muuten näytetään pahalta? Olen kuullut väitteen, että jos en nyt kannata transsukupuolisten "ihmisoikeuksien" lisäämistä (vapaa pääsy naisten tiloihin, sanaston muuttaminen, sukupuolineutraali kasvatus, väärinsukupuolittamisen kriminalisointi ja niin edelleen), olen verrattavissa valkoisiin, jotka eivät nähneet mustia yhtä ihmisinä kuin valkoisia. Tai en olisi kannattanut naisten äänioikeutta. Ihanko totta, ihan varmasti?
Mikäli henkilö on syyllistynyt vakavaan rikokseen, ei hänelle tarvitse antaa supersuositun tv-ohjelman juontajuutta, niin kuin esimerkiksi Roope Salmista ei nähdä enää Putouksen juontajana. Natsismilla vitsaileva (äärimmäisen tuhoisa ideologia, tunnetusti) henkilö puolestaan ei ansaitse ministerinsalkkua. Mutta jokin raja tähän asiaan on voitava vetää. Onko sukupuolineutraaliusaatteen kritisoiminen todella niin paha synti, että minulta pitäisi viedä työt? Olenko niin vaarallinen? Sinua tarkkaillaan. Ole varuillasi. Tiedä. Sen tarkoitus on kai aiheuttaa ahdistusta, toisinaan siinä onnistutaankin.
Otsikon lauseen kaltaiset huohotukset tekevät hallaa ilmiön aiheelliselle kritiikille. Olen lopen kyllästynyt lohkaisuihin kuten "sä et saa sanoa mua enää mieheksi mä oon nykyään taisteluhelikopteri öhhöö katsokaa olen nokkela". Mitä luulette saavuttavanne tuolla? Ette ole edes hauskoja! Transideologiaa voi kritisoida niin monella tavalla aiheesta ja vahvasti argumentoiden. Sitten vaan väännetään vitsiä, vaikka aihe on vakava. Transaktivistien pyrkimys häivyttää nainen- ja mies-sanat on vakava asia (kirjoittanen tästä lisää myöhemmin), sitä täytyy voida kritisoida myös asiallisesti ja siten, että kritiikillä on jotain vaikutusta. (Lapsellisella vitsailulla ei ole.) Vitsiniekat, te teette gender-kriittiset ihmiset vain naurunalaisiksi. Pystyisitte parempaan - tai ääh, en ole itse asiassa ihan varma. "Mitään ei saa enää sanoa" tuntuu olevan paras argumentti, joka ihmisillä on. Eikä se edes ole argumentti, se on kannanotto. Vai onko se edes kannanotto vai pikemminkin tyhjä mantra, jota hoetaan?
Ja jos mitään ei saa enää sanoa, niin mitä sinä sitten haluaisit sanoa? No? Ai että kohta ei saa enää sanoa "mokka" kun enää ei saa sanoa "n*kru"? Juurihan sinä sanoit. Sitä paitsi. Sano vaan! Joku muu voi sanoa oman mielipiteensä, mutta mielipiteen sanominen ei ole sananvapauden rajoittamista vaan sen käyttämistä. Jos et kestä sitä, ehkä siinä tapauksessa ei kannata sanoa mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti