Tarina valottaa transsukupuolisuutta kokemuksena ja kuvaa riipaisevasti, miten transmiehen kohteleminen naisena traumatisoi.
Olen 23-vuotias mies, joka määriteltiin syntymässä virheellisesti tytöksi. Virhe perustui siihen, että kätilö teki arvauksen sukupuolestani, koska minulla oli vulva ja vagina, joita yhteiskunnassamme pidetään merkkinä naissukupuolesta.
Kasvoin tyttönä, tavallaan. Tarkalleen ottaen minua kohdeltiin tyttönä, mikä sai minutkin luulemaan, että olen tyttö. Myöhemmin sain lukea Setan sivuilta, että sukupuoli-identiteetti selviää ja vakiintuu lapsella 3 vuoden hujakoilla, sekä cis- että translapsilla! Minäkin koin olevani poika, vaikka minua puhuteltiinkin "ihanaksi tytöksi" ja "pikku prinsessaksi". Lahjaksi sain nukkeja, vaikka olin kiinnostunut enemmän autoista ja dinosauruksista. Uskomatonta, että äidin roolia tyrkytetään pikkulapsellekin!
Pahinta eivät kuitenkaan olleet nuket, vaan mekot. Arjessa minut puettiin pääasiassa housuihin, mutta juhliin laitettiin mekot. Miksi veljeni (cismies) sai käyttää housuja mutta minä en? Mekot olivat epäkäytännöllisiä, ja lisäksi mekoissa ei ole taskuja. Ennen kaikkea mekot kuitenkin viestivät: minä olen tyttö; ja housut viestivät: veljeni on poika.
Ahdistus alkoi kuitenkin kunnolla vasta, kun päädyin viettämään aikaa enemmän muiden lasten parissa, siis: menin päiväkotiin. Muistan kerran, kun olisin halunnut mennä ulkona kiipeilytelineeseen, mutta pojat olivat vallanneet sen ja sanoivat: tytöt ei saa tulla tänne, mee pois. Menin sanomaan asiasta hoitajalle, mutta hän sanoi, että annetaan poikien purkaa energiaa niin ovat sitten sisällä rauhallisemmin. Poikia suosittiin muutenkin enemmän. He esimerkiksi saivat aina ottaa ruokaa ensin. Minussa heräsi kysymys: Miksi minä en saa noita oikeuksia? Jos minut olisi jo silloin nähty poikana, minäkin olisin saanut esimerkiksi ottaa ruokaa ensin.
Peruskoulu oli aivan helvettiä. Muut tytöt olivat niin kauniita ja ihania, ja ulospäinsuuntautuneet saivat enemmän positiivista huomiota. Viimeistään tässä vaiheessa minulle alkoi valjeta, etten ole niin kuin muut tytöt. Mieleeni ei tullut, että ehkä en olekaan lainkaan tyttö, koska transsukupuolisuus oli silloin tuntematon ilmiö ja yhteiskunta on tosi cisnormatiivinen. Minua alettiin kiusata. Olin kiusaajien mielestään läski, minulla oli pisamia, minulla oli vino nenä, minulla oli hammasraudat, sain silmälasit nelosluokalla, minulla oli lyhyt tukka (kauhean vänkäämisen jälkeen äiti oli suostunut leikkaamaan minulle lyhyen tukan, vaikka hänen mielestään tytöillä kuuluu olla pitkä tukka), minulla oli rumat vaatteet (tästä olen oikeastaan samaa mieltä, koska me olimme vähävaraisia eikä ollut varaa kalliisiin merkkivaatteisiin).
Yläkoulussa kouluväkivalta paheni, koska silloin alkoi murrosikä ja kehojen kommentointi yleistyi. En ollut pitkä ja laiha, vaan minulla oli leveä lantio ja isot rinnat. Vaikka isot rinnat ovat kai monen mielestä hyvä asia, minua ne ahdistivat, ja niitä kommentoitiin ja liikuntatunneilla ne hölskyivät. Silloin tunsin ensimmäistä kertaa dysforiaa, nyt sen käsitän. Myös kuukautiset aiheuttivat dysforiaa, koska ne tuntuivat todella epämukavilta ja olivat kivuliaat. Sairastuin syömishäiriöön, koska kehoni tuntui vääränlaiselta. Sitä pahensi terveydenhoitajan kommentti, kun hän sanoi, että kuukautisten alkamisen jälkeen naisten täytyy alkaa tarkkailla painoaan.
Elämäni mullistui samana vuonna, kun täytin 17. Latasin silloin Tiktokin. Löysin amerikkalaisen transmiehen kanavan, jolla hän kertoi transsukupuolisuudesta ja siitä, miten paljon ahdistusta väärinsukupuolittaminen hänellä aiheutti. Tajusin, mikä perimmäinen ongelmani oli: minua oli kohdeltu kaikki nämä vuodet tyttönä, vaikka sisimmässäni olen poika! Kun sain sanat kokemukselleni, aloin etsiä tietoa transsukupuolisuudesta ja löysin myös suomalaiset transyhteisöt, joissa suurin osa oli kaltaisiani, syntymässä tytöiksi määriteltyjä. Meillä oli myös paljon muutakin yhteistä, sillä moni sairasti jotain mielenterveyden häiriötä, etenkin syömishäiriöt olivat yleisiä. Moni koki, että ei ole tyttö, koska ei ole kaunis, sellainen, joksi tytöt mediassa kuvataan ja jollaisista pojat tykkäävät.
Kun olin löytänyt tämän yhteisön ja opin lisää sukupuolen moninaisuudesta, aloitin itsekin tärkeän urani aktivistina. Julkaisin Tiktokissa ja Instassa paljon tietoa aiheesta. Millä perusteella esimerkiksi kuukautisista puhuttaessa käytetään sanaa nainen, vaikka todella monella miehelläkin on kuukautiset - esimerkiksi minulla? Olisi järkevämpää puhua menstruoivista ihmisistä, koska se on paljon selkeämpi ilmaus. Veinkin poikien vessaan asiasta julisteen ja jätin sinne myös Vuokkosten miehille tarkoitettuja tamponeja ja siteitä. Myös taannoin käyty aborttikeskustelu oli ongelmallinen, koska siinä korostettiin, että aborttioikeus on naisia koskeva ihmisoikeuskysymys. Miten niin! Myös miehillä pitää olla oikeus aborttiin ja heidän täytyy saada oikeuksistaan tietoa.
Löytämäni transyhteisön ansiosta sain myös tietoa hoidoista, jotka voisivat helpottaa oloani. Suurin syy mielenterveysongelmiini on loppujen lopuksi koko elämän jatkunut väärinsukupuolittaminen. Jos minua olisi koko elämäni ajan kohdeltu poikana, en luultavasti olisi koskaan sairastunut. Hoitoihin joutuu kuitenkin jonottamaan ja käymään läpi nöyryyttävät tutkimukset. Miksei ihmisen sana riitä? Miten sukupuolen muka voi määritellä ulkopuolelta, kun se kuitenkin on jokaisella yksilöllinen tunne? Onneksi olen saanut transyhteisöltä vinkkejä, mitä kannattaa sanoa. Esimerkiksi dysforiaa kannattaa korostaa vaikkapa sitä, miten kamalilta kuukautiset tuntuvat. Lisäksi, kun transkokemusta kyseenalaistetaan, on hyvä muistuttaa, että kärsii itsetuhoisuudesta ja se saattaa pahentua esimerkiksi väärän pronominin käyttämisen yhteydessä. (Käytän itse itsestäni pronomineja he/him). Kun vanhempani käyttävät minusta deadnameani, huudan heille, että alan kohta viillellä itseäni. Silloin he tottelevat.
Kun tarpeeksi kauan uhkailin hoitotahoja itsetuhoisuudella ja hoitovirheilmoituksilla, sain testot. Ne todella aiheuttavat sukupuolieuforiaa! Aion sanoa tästä lääkärille ensi kerralla. Upeaa, että lääkkeestä saa euforian tunteita. Testojen ansiosta esimerkiksi kuukautiset ovat loppuneet, huh. Ääni on madaltunut, ilmeisesti pysyvästi, ja karvoitus lisääntynyt. Haaveilen kunnon tuuheasta parrasta! Tällä hetkellä tähtään kuitenkin eniten masseen (mastektomia eli rintojen poisto) ja sitten pääsen viimein eroon näistä ahdistavista rinnoista. Se on monelle transmiehelle tärkeä rajapyykki. Ahdistava naiseus alkaa viimein todella pyyhkiytyä pois. Painokin laskee. Aion heti ottaa selfien someen ja esitellä arpia. Ne ovat todiste siitä, miten paljon olen kärsinyt, mutta ne ovat myös merkki toivosta. Kohtuani en halua poistaa, sillä haluan joskus lapsia ja saan olla todiste siitä, että mieskin voi olla raskaana. Terffit ovat varoitelleet, että testosteronihoito voi aiheuttaa lapsettomuutta, mutta tutkimusten mukaan tämä on transfobiaa.
Minua on kohdeltu naisena, tehty epäreiluja oletuksia sen takia, miltä näytän. Minulla on kuitenkin miehen sielu. En ole feminiininen, en ole hoivaaja, en ole alistuva. Olen aktiivinen toimija omassa elämässäni, ja minulla on siihen oikeus. Naiseus ei sovi minulle. Haluaisinkin kysyä, miksi ruumis on tärkeämpi kuin sielu. Monissa uskonnoissakin korostetaan sielun tärkeyttä. Miksi meidät täytyy määritellä kehojemme kautta, eikö tärkeintä ole sisin? Toivon, että jokainen transfobi miettii tahollaan, millaista tuskaa aiheuttaa transihmisissä, kun ei katso ihmisen sielua.
Kirjoittanut: Yöutu-Aamunkajo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti