Naisena nettikeskusteluissa ja muuallakin voi olla varma, että jos liian pitkään pitää kiinni omasta kannastaan eikä taivu kärjekkäidenkään kommenttien jälkeen, jossain vaiheessa joku tulee kommentoimaan naisen ulkonäköä. Tämä voi tapahtua argumenttien loputtua mutta myös jo ennen.
Esimerkiksi: eläinoikeusfilosofi ja kirjailija Elisa Aaltola kirjoittaa taipumattomasti eläinten oikeuksien puolesta somessa. Hän ei peräänny siinä, mitä pitää oikeana, vaikka kommentit ovat välillä vastenmielisen vihamielisiä (ja uskomattoman kypsymättömiä). Hän ei taivu sittenkään, kun joku pyrkii aidosti perustelemaan, miksi eläinten välineellistäminen on oikein. Viime aikoina hänen kirjoituksiinsa on kommentoitu yhä enenevissä määrin Aaltolan ulkonäköä. Häneltä on muun muassa tiedusteltu, miten hän voi olla niin lihava, vaikka on vegaani ja vegaaniruokavalio on muka terveellinen. (Aaltola ei ole lihava.) Yksi mies tiedusteli, eikö Aaltolalla ole kotonaan ollenkaan peiliä. Jos naisen päätä ei saa käännettyä hyvällä, niin käännetään sitten pahalla, ajattelevat jotkut. Minultakin tiedusteltiin aikanaan Facebook-ryhmässä, onko minulla kotona peili. Olin ryhmän moderaattori ja moderoinut asiattomia kommentteja pois, eikä minun ulkonäköni liittynyt asiaan mitenkään. Niin kuin ei eläinten puolesta puhuvien naisten ulkonäkökään liity eläinoikeuksiin - vai liittyykö? En kerta kaikkiaan ymmärrä.
Oikein ei tässäkään asiassa voi tehdä. Aaltolan kanssa Eläinoikeusakatemia-yhdistyksen perustanut Laura Gustafsson on eläinoikeusasioissa varsin suorapuheinen. Koska Gustafsson on hyvin karismaattinen ja viehättävä (mitä on Aaltolakin, mutta eri tavalla), Gustafssonin ulkonäön sijaan miehet netissä pohtivat, onko Gustafsson niin sanotusti lutka eli seksuaalisesti liian aktiivinen.
Vanhemmiten omaan ulkonäköön käyvät solvaukset eivät enää hetkauta. En sano, etteivät saa hetkauttaa. En oikein kestänyt niitä itsekään silloin, kun oli herkkä vaihe elämässä. Enää kommentit eivät herätä oikein muuta kuin olankohauttelua. En panisi sinua vaikka sulla olisi pussi päässä, minulle sanottiin Threadsissa, kun olin kirjoittanut, että feminismi on vain naisille ja että naisten arvo yhtä arvokkaina kuin miehet pitää myös näkyä käytännössä. Ei saatana mä oon ihan paskana tuosta, olisi varmaan pitänyt vastata. (Yhdessä Facebookin huumoriryhmässä mies kommentoi, että ei suostuisi panemaan Sanna Marinia, koska tämä on niin luisevan laiha eikä ole kunnon persettä. Marinkaan ei varmaan pääse tästä yli. Kommentti oli kuitenkin siinä mielessä poikkeuksellinen, että naisen sanottiin olevan liian laiha.)
Olen seurannut somessa satiiriryhmää, jossa ylläpitäjät jakavat naisille tyypillisiä tilanteita mutta miehen nimellä, ikään kuin miehen esittäminä. Kommentoin yhden hoikan miehen kuvaan, että tykkään, jos miehet ovat lihaksikkaita mutta ei liian lihaksikkaita. Hihittelin itselleni kommenttini absurdiutta. Tuntui naurettavalta vain ilmoittaa tuollainen mieltymys ikään kuin se kiinnostaisi yhtään ketään. Vielä absurdimpaa olisi, jos ilmoittaisin tuollaisen asian faktana. "Miehen kuuluu olla lihaksikas mutta ei liian lihaksikas." (Kun ystäväni oli leikannut tukkansa lyhyeksi, puolituttu mies kommentoi, että naisella kuuluu olla pitkä tukka. Okei?) Miten kukaan voi ajatella, että hänellä on tuollainen valta vain kertoa, miten asian kuuluu olla? Ei ole kiellettyä sanoa niin, mutta itselleni tuollainen asenne on täysin vieras.
Opiskeluaikoina tunsin opintojen kautta (valitettavasti) miehen, joka puhui alfa-beta-asetelmasta kiveen hakattuna totuutena. Istuimme baarissa opiskelijabileissä vähän sen jälkeen, kun olin eronnut poikaystävästä. Tämä todellinen alfa alkoi selittää suurieleisesti, miten ero oli hyvä juttu koska poikaystäväni oli todellinen beta-mies, ja sitten alfa selitti, millä kaikilla tavoilla. Tavallaan nämä asiat olivat totta, koska eksälläni oli Prismasta ostetut vaatteet, halpa rannekello ja hän oli niihin aikoihin töissä rautakaupassa. Puhe "beta-miehestä" tuntui silti hyvin etäiseltä, koska erosta huolimatta eksäni oli mukava ihminen ja fiksu. Jonain toisena iltana tämä alfa ilmoitti yllättäen minulle, että et sitten ole ajellut käsikarvojasi. Vaikka tämä mies saattaisi saada viiteryhmänsä alfa-bingossa monta kohtaa oikein (lihakset, kalliit vaatteet, kaunis vaimo, hyvä palkka), en ole silti ihan varma, nostaisinko häntä ihannemiesten kategoriaan. Lähinnä kävi sääliksi hänen vaimoaan. Suurten puheiden alta kuultava huono itsetunto olisi voinut saada minut säälimään tätä miestäkin, ellei hän olisi ollut niin sietämätöntä seuraa.
Miksi naisten ulkonäköä sitten kommentoidaan nettikeskusteluissa? Etenkin lihavaksi sanominen tuntuu olevan ikuinen hitti vähän niin kuin "vitun homo" yläkoulun käytävillä. Uskon, että miehet käyttävät näitä solvauksia itselleen tuntemattomista naisista siksi, että jos joutuu käyttämään hakuammuntaa, tuntemattomasta ihmisestä kun on kyse, ulkonäkö on paras vaihtoehto, sillä monelle naiselle se on kipeä asia. Etenkin paino, sillä omassa nuoruudessani syömishäiriöt olivat todella yleisiä ja nyt somenuorten keskuudessa tuskin vähenemään päin. Kasvoin anoreksiaa ihannoivassa ajassa, ja se aika oli ahdistuksesta hapeton ja raskas. Paino tai ulkonäkö ei välttämättä ole naiselle kipeä aihe, mutta jos ei tiedä, mikä tätä naista satuttaa, todennäköisintä on osua oikeaan kommentoimalla ulkonäköä. Moni nainen, etenkin jos todella on lihava, saattaa ajatella: niin, tämähän on totta, mitä voin väittää vastaan? Itsekin sallin oman ulkonäköni pilkkaamisen aikanaan siksi, että luulin kiusaajien olevan oikeassa sanoissaan ja siksi olisi ollut itsensä nolaamista sanoa vastaan, vaikka oikea vastaus yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi, että miten se tähän liittyy. Valitettavasti kiusaajamiehet tietävät hyvin, että naisen ulkonäkö ei liity mitenkään mihinkään, mutta se ei heitä estä. Kenties yhdessä blogipostauksessa asia voi näyttää vähäpätöiseltä, mutta kyse on itse asiassa yhteiskunnallisesta ongelmasta. Naisiin kohdistuva vihapuhe sulkee naisia pois politiikasta ja näin näkyy yhteiskunnallisissa päätöksissämme. Syy, miksi en itse lähde politiikkaan, on, että vihapuhe tuntuu liian raskaalta. Juuri tällä hetkellä pystyn henkisesti vastustamaan sitä, mutta en tiedä, onko asia aina niin. (Minulla on myös kokemusta äärioikeiston tekemästä väkivallasta, enkä halua kokea sitä enää koskaan uudestaan.)
No, entä jos nainen on epäviehättävä? Entä jos tosiaan on niin, ettei minua voisi kukaan panna vaikka minulla olisi pussi päässä? Entä jos Elisa Aaltola on liian laiha ja Sanna Marin liian lihava (vai kummin päin se nyt meni)? Onko tosiaan niin, ettei minun mielipidettäni voi kuunnella, jos en ole riittävän viehättävä tai minulla on vittumainen ääni ja vingun (näinkin on sanottu). Ongelma on siinä, ettei tämä liity aiheeseen. Kyseessä on ad hominem -argumenttivirhe, mistä miehet eivät toki välitä, koska se on usein todella tehokas. Suosittelen naisia kuitenkin miettimään seuraavaa: Entä jos kyse näissä "argumenteissa" tosiaan on siinä, että naisen kannanotto menee miehellä ihon alle tai hän ei osaa (enää tai ollenkaan) esittää järkeviä argumentteja naisen näkömystä vastaan? Tämä on tavallaan itsestään selvää, mutta kehotan silti näissä tilanteissa muistamaan tämän. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että miestä ärsyttää ja jopa provosoi nainen, jolla on mielipide ja joka pysyy sen takana. Ei kaikki miehet, kuuluu nyt sanoa, ja nyt kannattaakin kääntää katse niitä miehiä kohti, jotka pystyvät keskustelemaan asiallisesti myös erimielisyyksien yhteydessä, jopa silloin, kun nainen ei ole heidän mielestään viehättävä. Jos välttämättä haluaa tehdä alfa-beta-jakoa, tiedän, kumpaan kategoriaan menee solvaaja ja kumpaan asiallinen keskustelija.
Tiivistettynä: on uskomattoman voimaannuttava kokemus, kun pystyy kohauttamaan olkiaan tai vähän tyrskähtämäänkin en panisi -kommenteille. Jos tämän pystyy tekemään kasvotusten ja kirjaimellisesti naurahtamaan päin naamaa, vielä parempi. Tosin jälkimmäinen on hypoteettinen tilanne, koska nämä kommentoijat harvemmin uskaltavat sanoa asiaa kasvotusten. Jos he sanoisivat kasvotusten, he altistuisivat sille, että myös heidän ulkonäköään ruodittaisiin rumasti - hehän ovat myös esillä. (Jälleen koominen tilanne: mies haukkui Facebookissa naisen ulkonäköä, eikä tällä miehellä ollut itsellään profiilikuvaa!) Tätä kirjoittaessani tulin ajatelleeksi, mitä nainen vastaa, kun mies on somekeskustelussa sanonut tätä naista lihavaksi tai epähaluttavaksi. En muista tilannetta, jossa nainen olisi alkanut haukkua miehen ulkonäköä takaisin. Vaikka, tavallaan, joka alentuu pilkkaamaan toisen ulkonäköä joutuisi mielestäni valmistautumaan siihen, että hänenkin ulkonäköään kommentoidaan, tarvittaessa kovin sanoin. Mutta kuten sanoin, tämä tuntuu itselle aika vieraalta. Että kun joku profiilikuvani perusteella sanoo minua lihavaksi, voisin huomauttaa miehelle hänen profiilikuvansa perusteella, että hänhän kaljuuntuu. Mutta ei tulisi mieleenkään. En tietenkään voisi tietää, onko kaljuuntuminen tälle miehelle häpeän aihe, mutta hakuammuntaahan ulkonäön pilkkaaminen muutenkin on.
Vaikka tämän inhottavan tilanteen voi kääntää myös voimaannuttavaksi, en halua missään nimessä sanoa, että ulkonäön kommentointi ei satuttaisi. Päinvastoin se tekee toisinaan todella kipeää. Sairastin lapsena anoreksian, minkä vuoksi olen ollut elämässäni neuroottinen painon suhteen myös sairauden akuuteimman vaiheen päätyttyä. Tätä oli erityisen voimakkaasti ilmoilla vuosina 2018-2019, kun elämässä oli paljon ihmisiä, jotka lannistivat. Kun nyt katselen kuvia itsestäni näiltä vuosilta ja muistelen, miten paljon satunnaisen nettikommentoijan rumat sanat särkivät sydäntäni, voin vain todeta, että kyse ei millään muotoa ollut eikä voinut olla siitä, miltä minä näytin. Sillä minä näytin upealta!
Ps. Käytän tässä kirjoituksessa suoraan sanaa mies alleviivaamatta, että ei kaikki miehet, koska olen kyllästynyt olemaan kieli keskellä suuta siksi, että joku jossain pitää suurimpana ongelmana tasa-arvokeskustelussa "miesvihaa". Anteeksipyytelyn aika on minun osaltani nyt ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti